Hetki kuin tuhat vuotta

Aikaa ja sen kulumista mietin. Hetkiä, minuutteja, päiviä, vuosia.

Sen muutaman hetken aikana, jona leipä paahtuu, ehdin lukea vaikkapa yhden blogikirjoituksen. Tai siivota koiranpennun jätöksen olkkarin nurkasta. Samassa ajassa ehtii saada myös puhelun läheisen äkillisestä kuolemasta: elämänsuunnan muuttavan puhelun. En tiedä, mihin näillä ajatuksilla pyrin. Mietin vain. Ehkä kliseisenkin oloisesti mietin, pieniltä ja lyhyiltä vaikuttavien hetkien merkitystä.

Jokainen valinta on omani, ja pienikin valinta kuljettaa polkua johonkin suuntaan. Joskus pieneltä ja vähäpätöiseltä vaikuttava ratkaisu voikin osoittautua isommaksi kuin osasi ennalta arvata. Siksi arvojen mukainen elämä ja valinnat ovat niin tärkeä, kokonaisen elämän kokoinen, pohtimisen arvoinen asia. Haluaisin osata valita kauniisti ja oikein. Niin, että valinta on niiden arvojen mukainen, joille haluan polkuni perustaa.

Eräs läheinen ihminen on puhunut niin kauan kuin muistan rakkaasta harrastuksestaan, johon hänellä ei ole aikaa. Tai tilaa. Tai muuten vain mahdollisuuksia. Hän sairastui vakavasti, ja oli vähällä kuolla, mutta selvisi sairaudestaan sittenkin. Hän alkoi heti toivuttuaan harrastamaan. Ennen ei ollut aikaa hetkeäkään. Yhtäkkiä jokainen hetki onkin kuin tuhat vuotta.

Ja tuhat vuotta kuin hetki.

Budapestin rannalla on upea Kengät-muistomerkki I maailmansodassa Tonavaan ammuttujen muistolle.

Tarkoitus ei nyt kuitenkaan ollut herättää synkeää mieltä. Pidetään aistit auki polulla, jokaisen askeleen kohdalla. Ja muistetaan pysähtyäkin välillä.

Se on maanantai,  ja viikko ihanasti alussa. Monta hetkeä mahtuu tähänkin viikkoon.

Ihan niinku lomalla

Järvi on ihan tuossa rannassa,  ja se tekee kesäelämälle hyvää. Rauhoittaa, viilentää ja virkistää. Järvi auttaa siirtymään kesälomamoodiin iltaisin, vaikka onkin viettänyt kesäpäivän työmaalla. Sitä on ihan niinku lomalla, vaikka oikeasti ei olekaan.

 

Nämä maisemat talletan aistimuistiini. Muutaman kuukauden päästä muistot on tarpeen nostella esiin. Silloin keskitalven aikaan, kun kaipaan nähdä ulkona edes JOTAIN pidempään kuin kahden tunnin ajan vuorokaudessa. Siis ulkona. Maisemia. Mitä vaan jotain, ilman keinovaloa.

Nyt saa nauttia valosta ja vihreästä kasvusta ympärillä. Täytellä omiakin kasvuvarastoja. :) 

Telkälle pesä

Tekivät pöntön telkälle ja parille muullekin lintuvuokralaiselle.
- Eikö nuita lintujenkin koteja pidä siivota? [ajatuksella: minä en ainakaan ryhdy...] kysyin katsellen ahdistuneena 'pommin jäljiltä' -olkkariamme, sairastupavaiheen jälkeistä tilannetta.  
[tilanne meillä on kyllä usein pommin jäljiltä ilman sairastelujakin]
- Huomattavasti harvemmin kuin meidän taloa, kuului vastaus. Kerran vuodessa riittää.

Ok, pietään sitten vaan nuo lintukotokiinteistöt, jos kerran tuo raksaporukka hoitaa vuosisiivoukset. [miten rentouttava kaiku onkaan VUOSIsiivouksella VIIKKOsiivouksen sijaan]

Oma kotpuoli telkälle.

Lintujen kodeista tuli mieleeni viisas ajatus, joka on palannut mieleeni monta kertaa elämän eri vaiheissa:

"En voi estää lintua lentämästä pääni yli, mutta voin estää sitä tekemästä pesää päähäni."

On itsestäni kiinni, mihin ajatukseen tartun ja mihin kiinnityn. Monenlaisia vaikutteita risteilee jatkuvasti ympärillä. Sillä on merkitystä, minkä niistä antaa vaikuttaa itseen. Ensin on ajatus, joka voi jäädä ajatukseksi, tai sitten siitä voi myös tulla puhetta. Puheen myötä herkästi myös tekoja.

Tuo ketju toiminee sekä hyvässä että pahassa. Minusta tärkeää olisi, että osaisin olla hereillä erilaisten vaikutteiden suhteen [niiden lintujen, jotka pään yli lentävät], ja osaisin poimia vaikutteista ne, joihin ajatukseni ja toimintani kiinnitän.

Linnut laulelevat söpöisen kuuloisesti, ah. Etsivät pesää ja pesäkumppania? Se on kevät nyt! Tai kohta. [ei näy kuvissa vielä, mutta eikö se riitä, että kuuluu...?]

Kuvaan pääsi myös pihalla käyskentelevä kissapossunausteri. ;)

Sukupolvien ketjussa

Mummoni veli kuoli eilen. Kaikki neljä isovanhempaani ovat kuolleet, ja isoenon eilisen kuoleman myötä myös isovanhempieni kaikki sisaret. Jäin miettimään sukupolvien
k
e
t
j
u
a.
Häkellytti tajuta, että isäni ja äitini ovat nyt vanhinta sukupolvea. Suvun seuraavat suruviestit koskevat äitiäni, isääni tai heidän sisaruksiaan, todennäköisimmin siis. (näissä jutuissa kun ei kuitenkaan vuoronumeroita ole jaettu...?)

Mimia meiltä kirkolle vievän jääpolun alkupäässä.

Joku prosessi tästäkin tuntuu käynnistyvän. Oma rooli muuttuu vähitellen vastuullisemmaksi vanhempien ikääntyessä. Olo ei ole enää hetkeen tuntunut  n u o r e l t a. Tunne iän karttumisesta ei ole vaikea, eikä edes haikea. Aikansa kaikella, ja ihan kohta on omien pienten aika olla nuoria. [ihanaa. kieltäydyn ahdistumasta murkkukriiseilykamppailuiden ajatuksesta ;)] 

Tartun seuraavaksi kirjaan, joka on ollut hyllyssä jo vuosia: Raili Gothónin Vanhimmaksi sukupolveksi. Arvelen lukevani kirjaa pitkään, h i t a a s t i  ja pieninä palasina. Ei mikään nopeasti ahmittavan näköinen teos, vaikka ohut onkin.

Meidän nuorin sukupolvi värkkäsi tänään ensimmäiset IteAlustaLoppuun-marenkinsa. Aika söpöiltä näyttävät uunissa, pieteetillä pursotettuina. :) Kohta otetaan ne ulos, ja nammslurp jätskin, marjojen ja teen keralla. :]..

Tuituiii ja pus,
Jenny

Tervetuloa, Mieli Joulunen!

Mieli Joulunen poikkesi tänään kylään. Mikä ihaninta, monta pientä merkkiä viittaa siihen, että vierailu kestää pidempään kuin normikyläreissu. En usko, että se lähtee pois vielä moneen viikkoon. Kuukauden päästä on jo aikakin, mutta jos joku tai jokin uhkaa sen kyläreissua luonani ennen 26.12., aion tehdä kaiken tarpeellisen, jotta se viihtyisi vielä.

Mikä sai Mieli Joulusen tulemaan juuri tänään luokseni? Kovin olin stressaantuneella mielellä aiemmin päivällä, niihin aikoihin, kun tähän vuodenaikaan alkaa ulkona hämärtää. Paljon puuhaa ja liian vähän energiaa, pimeän pistettyä hermostoa uuteen järjestykseen, kuten jokaisena marraskuuna. Elimistö käskee vaipua talviunille tai vähintäänkin rajoittaa kaikkea sellaista toimintaa, joka ei ole elossapysymisen kannalta välttämätöntä. Laitoin facen tilapäivitykseksi "Pimmeetä." Kaverini vastasi siihen: "Mutta jotain valkeaa laskeutuu juuri maahan!" En olisi tiennyt lumisateesta mitään ilman fb:tä istuessani sisätiloissa, kun ulkona oli jo niin pimeää. Tuosta lumitiedosta mieliala koheni hitusen verran ja siinä Mieli Joulunen alkoi jo valmistella kyläreissuaan luokseni.

Kun sitten ajelin pyryssä illaksi kirkkoon adventtikonserttiin, ilmassa oli jo jouluisen tunnelman lupausta. Sattui vielä niin, että Tenori Olavi Suominen, pikkusiskonsa Tuuli viulunsa kanssa ja Liisa Pimiä flyygelin takana olivat ihan selvästi viettäneet aikaa Mieli Joulusen kanssa valitessaan illan ohjelmistoa. Minun oli näppärää napata Mieli siitä mukaan, huikean kauniin konsertin jälkeen. Mieli Joulunen ei säikähtänyt edes konsertin aikana auton peittänyttä märkää lumikerrosta, joka oli lumiharjan puuttuessa kaavittava pois hanskapelillä. Se kapusi vain lumitöiden jälkeen iloisesti autoon, ja tuli kanssani ihan kotiin asti. Sen seura pistää hymyilemään sisäänpäin.

Pohojalaasia, mehtäläisiä ja muita heimoja

[ Laitahan tästä heti alkuun soimaan Anssi Tikanmäen huikea sävellys Aamu lakeuksilla. Taustamusiikki virittää sinut valitsemaani tunnelmaan. Aivopesuohjelma á la Jenny, hihii... ]

[Varoituksen sana: Teksti sisältää yleistyksiä, luokituksia ja stereotypioita. Tarkoitus ei kuitenkaan tyypityksen kautta arvottaa saati herättää rasistisia mielleyhtymiä heimojen välisistä suhteista, vaan ainoastaan säilyttää luettavuus sekä kiinnostavuus mahdollisimman kirkkaana.]


Pohjanmaa ei liity sukujuuriini tietääkseni mitenkään. Muutenkaan en ole ollut pohjalaiseen kulttuuriin kosketuksissa juurikaan vasta kuin viime vuosina, ystävien ja pohjalle muuttaneiden lähisukulaisten kautta. Hämmentävää on se, miten lähellä, sadan kilometrin etäisyydellä meistä elää heimo, jonka kulttuuri poikkeaa voimakkaasti omastamme. Kun keskisuomalaisena lähtee kohti länttä, pohojalaaskulttuurin vaikutus näkyy ja kuuluu monella lailla: Yrittäjyys on arvossaan, mikä näkyy ketjun ulkopuolisten kauppojen määrässä. Hautausmaalla kivet ovat kookkaampia ja surusaattueet pidempiä. Talot ovat suurempia, pellot leveämpiä, pihat prameampia ja autot kuin laivat leveillä teillä.

Alkaako kuulostaa siltä kuin kateus puskisi sisäsuomalaisen sanoistani läpi? Väärä veikkaus. Kateus ei viherrä mieltäni, koska keskisuomalaisen mielestä vaatimattomuus on se, joka on kaikin puolin hienoa ja tavoiteltavaa. Pohjalainen tahtoo edes muutaman neliön enemmän kuin naapuritalossa, ja pitää huolen siitä, että talon koko näkyy myös tielle päin edukseen. Komian tähären. Keskisuomalainen puolestaan kätkee talonsa koon huolella metsän siimekseen, kukkulan taakse, ja pitää huolen siitä, ettei kokonaisuus vaikuta liian pramealta. Edes vähän pienempää (kenties kuitenkin tyylikkäämpää) kuin naapurilla, katsos. Keskisuomalaiselle luonteelle kun on tyypillistä, että kateuden kohteena olemista kartetaan. Vinosti hymyillen, merkitsevän hitaasti, katsotaan vierasheimolaisia, jotka eivät vaatimatonta keskisuomalaista tyyliämme hallitse, vaan pröystäilevät yli äyräiden.

Olen löytänyt keskisuomalaisen identiteetin vasta tutustuttani naapuriheimojen kulttuuriin. Meillä on eletty vahvojen naapuriheimojen - pohjalaisten ja savolaisten - vaikutuspiirissä, mikä varmasti on muokannut kulttuuriamme sosiaalisesti sopeutuvammaksi. Muualta Jyväskylään opiskelemaan muuttaneet kertovat, että Jyväskylään on ollut vieraana helppo tulla. Isäni molempien vanhempien suvut ovat täältä Keski-Suomen ytimistä, ja hän itse kävi asumaan perheensä kanssa lapsuuden kotitilaltaan vain parinkymmenen kilometrin päähän. Itsekin olen asettunut vanhoille kotikulmille. Muutaman vuoden muualla opiskelun jälkeen kotiseudun arvo löytyi. 
(ja isovanhempien arvo lastenkasvatusapuna, myönnettäköön...)

Keskisuomalainen on mielestäni tyypillisesti sopeutuva, sulautuva, neutraali ja sopivasti mehtäläinen. Toinen voisi moittia keskisuomalaista neutraalisuudessaan hajuttomaksi ja mauttomaksi, ja sekin mielipide sallittakoon. Keskisuomalaisella on kyllä periaatteensa ja kun joku ne kyseenalaistaa, hän jöröttää aikansa, mutta tottuu sitten yllättävän nopeasti kaikenlaiseen, uuteenkin. Jurotus ei jatku pitkään, koska hän ei ole jurotuksessaan kollektiivinen, vaan mutisee itsekseen aikansa, kunnes unohtaa hankalan mielensä. Perusnegatiivisuus leijuu ilmassa: kielteinen ilmapiiri ei kuitenkaan ole niin sakea, ettei sitä saisi varsin vaivattomasti hälvennettyä.

Mehtäläisyys on minulle kunnianimike. Mehtäläinen on jalat maassa pitävä, järkevä, turhia trendejä karttava, metsäluonnosta voimaa ammentava, työorientoitunut, toisia ja myös itseään arvostava, aitojen kulttuuritekojen (kuten vaikkapa hitaan erätulilla istumisen) ystävä. Mehtäläinen on tyypillisesti sisäsuomalainen, mutta meitä mehtäläisiä voi asua muillakin maisema-alueilla, koska mehtäläisyys on enimmäkseen mielentila. Mehtäläistä elämäntapaa on kuitenkin perin vaikea toteuttaa maailman metropoleissa, kuten Tokiossa, New Yorkissa tai Pariisissa, vaikkakaan en usko sen olevan mahdotonta. Negatiivisessa merkityksessä mehtäläisestä puhuttaessa tarkoitetaan peruskielteistä ennakkoasennetta uusia asioita kohtaan. On kuitenkin tärkeää huomata, että mehtäläinen uskaltaa kyllä muuttaa mielipiteensä huomattuaan asian vaarattomuuden, koska hän ei ole niin jäärä kuin habitus antaa odottaa.

Keski-Suomen kotiseutulaulua kuulee nykyään liian vähän. Viime viikkoina olen ollut yllättäen peräti kahdessa tilanteessa, jossa sitä on laulettu: Keski-Suomen päivänä ekaluokkalaiset järjestivät lukemaan oppimisensa kunniaksi lukujuhlan, jossa se veisattiin yhteislauluna. Kyllä, minusta meidän täytyisi opettaa kotiseutulaulu lapsillemme. Uskon, että oman kodin ja seudun arvostuksen kautta löytyy arvostus myös muita koteja, seutuja ja kulttuureja kohtaan. Juuret olkoon tukevasti oman maan mullassa, mutta pää liehukoon vieraissa tuulissa ja kieli taipukoon toisiin merkityksiin.

Toinen tilanne, jossa pääsin nauttimaan  kotiseutulaulun komeudesta, oli Tommi Kaleniuksen Ihminen on ihmisiä -levyn julkistamiskeikka Suolahdessa huhtikuun alussa. [Levy on muuten erittäin suositeltava hankinta: kipaleista löytyy lisää syvyyttä kuuntelu kuuntelulta, vielä monen viikon levyn pyörittämisen jälkeenkin. Novan radiosoittobiisit, Me ollaan ja Vieläkö rakkaus kantaa, eivät ole levyn ainoat helmet.] Kotiseutulaulun äänekoskelaistaustainen Tommi tulkitsi häkellyttävällä syvyydellä ja aitoudella, kitaransa säestämänä. En usko, että kukaan aidosti keskisuomalainen kuuntelija selvisi tilanteesta kuivin silmin.

Sukujuuriltani olen siis 50% keskisuomalainen, mutta toiset 50% juuristani nousee täysin toisesta heimosta. Siitä enemmän toisella kertaa.

Mikä minua liikuttaa?

Mikä saa mieleni liikahtamaan? MIkä saa kehoni siirtymään? Mikä saa aivoni päättämään, tekemään ratkaisuja? Näitä mietin tänään, kun inhottava kevätflunssa pakottaa sohvalle, eikä mielessä oikeasti liikahtele mitään rakentavaa. Jumi kuvastaa parhaiten olotilaani nyt, huonosti valvotun yön jälkeen. Posivittia, Finrexiniä, kuumaa maitokahvia, höyryävää inkiväärijuomaa, eikä mikään enää auta. Myöhästyin lääkkeineni muutamalla tunnilla, jotta niillä olisi ollut flunssaa torjuva vaikutus. Pöh. Inkiväärijuoman väitetään helpottavan myös oireita, joten vuorotellen ryystän sitä ja finrexiiniä.

Inkiväärijuoma on helppo valmistaa: Raasta noin 1 tl tuoretta inkivääriä kiehautettuun vesimukilliseen. Lisää mukiin hunajaa makusi mukaan ja anna hautua pari minuuttia. Purista juomaan sitruunaa, siivilöi ja nauti.

Sohvalla istuskelu ei ole mitään ilman kunnon sohvapsykologisia pohdintoja. Niinpä jumifiiliksistä huolimatta ajatukset kuitenkin kävivät kulkemaan höyryävien lääkejuomien säestämänä. Haluaisin olla kokonaisuus, sellainen kokonaisuus, joka toimii johdonmukaisesti - tunteet, tahto ja toiminta sopusoinnussa. Jos joku näistä kolmesta pulppuilee eri tahtiin, tuottaa impulsseja, jotka ovat vieraita kokonaisuudelle, tasapainosta puuttuu jotain. Silloin on aika pysähtyä, istahtaa kivelle miettimään.

Jos ei tiedä, mihin suuntaan kulkea, ei pidä kulkea mihinkään suuntaan. Ihmisellä vain on kummallinen taipumus kiiruhtaa suin päin jonnekin päin juuri silloin, kun olo on hämmentynyt tai hätäinen. Levottomalla mielellä vikasuunnan valitseminen on todennäköisempää kuin oikean. Joskus toimintakyvyn kadottava, ihmisen niille sijoilleen pakottava kuumetauti on juuri se, mitä mieli tarvitsee, kun se ei muuten suostu pysähtymään paikoilleen. Kun päämäärätön kiiruhtaminen loppuu, edes hetkeksi, saattaa nähdä taas selkeämmin.

Haluan oppia kunnioittamaan omaa temperamenttityyppiäni suhtautumisessani elämään ja tavassani elää. Huomaan keskittyneeni liiaksi toimimaan oikealla tavalla, saavuttaakseni haluamani tavoitteet, ja jättänyt huomioimatta sen, millainen ihminen luonnostani olen. Olen pyrkinyt muuttamaan itseäni ihmiseksi, jollainen haluaisin olla. Ihailemani ihmistyyppi on selkeä, toiminnallinen ja tehokas. Kuitenkin, pohjimmiltani olen intuitiivinen, voimakkaasti tunteva, herkkä ja impulsiivinen. Vasta viime aikoina olen alkanut hyväksyä näitä piirteitäni, ja myös alkanut ymmärtää, miten mahdotonta ja typerää on yrittää muuttua ihmisenä jonkinlaiseksi. Eikö tarkoituksenmukaisempaa ole tulla siksi ihmiseksi, joka olen? Opetella elämään tasapainoisesti sellaisena ihmisenä, jollaiseksi minut on luotu. Tuhoan identiteettiäni - minuuttani - sillä, että yritän häivyttää tuntemukseni ja luonnolliset reaktioni. Jos haluan tulla yhä enemmän omaksi itsekseni, minun täytyy kuunnella tunteitani, ajatuksiani, reaktioitani ja mutustella niitä. Toiminta, päätökset ja liikkeet, ne haluan oppia tekemään tasapainossa tuntemusteni kanssa. Lähellä olevat ihmiset tulee huomioida myös, mutta tasapaino itsensä kanssa on ainoa perusta, jolle muut ihmissuhteet voi terveellä tavalla rakentaa.

Ihmeellisen joustava on ihmismieli. Vaikka kolmisenkymmentä vuotta elää jollakin tietyllä tavalla itsensä sisällä, etsien itsensä ulkopuolelta ihmisen kuvaa, kaiken sen jälkeen voi kuitenkin oppia uusia tapoja olla, elää, ajatella ja suhtautua, kuitenkin omana minunani.

Autuaaksi tekevä suihku

Minulla on suihku. Oikeammin meidän talossamme on suihku. Suihkutila on riittävän suuri ja ovessa on lukko. Luonnonvaloa tulvii pikkuikkunoista kahdesta ilmansuunnasta, pohjoisesta ja lännestä. Sen lisäksi suihkutilassa on kirkasvalolamppu, jonka napsautan tilaan loistamaan niinä aamuina, kun luonnonvalo odottaa aikaansa.

Suihkussa ei ole verhoa: siellä ei tarvita suihkuverhoa, koska roiskeet rajautuvat tilassa riittävästi kolmella seinällä ja serminpätkällä. Onneksi verhoa ei ole, koska inhoan suihkuverhoja: niillä on ikävä taipumus saalistaa suihkussa olijaa. Suihkurauha on minulle tärkeä, lähestulkoon pyhä asia, jonka varmistamiseksi teen kaiken mahdollisen, esimerkiksi lukitsen suihkutilan oven. Kimppuun hyökkivää verhoa ei saa lukittua ulos. Arvelen, että verhon saisi pidettyä aloillaan, jos perehtyisi lämpötiloihin, ilmanvaihtoon ja verhon liikkeeseen fysikaalisena kokonaisuutena. Enkä oikein jaksaisi, en.

Olen suihkussa joka aamu, ja nimenomaan olen suihkussa, en vain käy siellä. Suihkuhetkeni on oma tilani, mieleni rauhoittumisen aika. Peseytyminen tapahtuu niin rutiininomaisesti, ajattelematta, että pystyn keskittymään mielen puhdistamiseen ja rauhoittamiseen. Kiinnitän sisäisen katseeni kohti Jumalaa ja olen hiljaa.

Suihkuni veden paine on voimakas ja vesi on tarvittaessa hyvinkin kuumaa. Kuuma vesi herättelee verenkiertoni ja rentouttaa lihakset. Olen herkästi pulassa kehoni suhteen monen päivän matkoilla, jos kuuma, voimakaspaineinen suihku ei ole käytettävissäni. Lihakset jumiutuvat, ja siitä seuraa päänsärkyä. Siinä tapauksessa huolehdin normaalia tarkemmin, että huollan lihaksiani muilla keinoilla: hyvä istuma-asento, venyttelyt ja liikettä tavallista enemmän - joko reipasta kävelyä tai juoksua. Näiden lisäksi puen riittävästi päälle, ettei keho jumita outoihin asentoihin palelun vuoksi.

Minua hymyilyttää, kun ajattelen suihkuani. Tuntuu, kuin koko olemukseni hymyilisi, maksaa ja keuhkoja myöten (Eat, pray, love -elokuvan balilaisen höppäpoppa-ukkelin sanoin). Olemuksen hymy on varmaan sukua kiitollisuudelle. Kiitollisuus saa mielen nousemaan, heräämään eloon, katsomaan asioita oikeasta näkökulmasta.
Kiitollisuus valaisee mielen.

Minäksi, joka olen

Nyt, 33-vuotiaana, tunnen olevani enemmän Jenny kuin koskaan. Aivan kuin kulkisin polullani enemmän omaan tahtiin kuin ennen. On helpompi tehdä päätöksiä tai yhtä lailla jättää tekemättä - ilman huonoa omaatuntoa. Tämä blogi on osa matkaani yhä enemmän siksi ihmiseksi, joksi minut on luotu, koska:

• Ajattelen, siis kirjoitan.
• Kirjoitan, siis ajattelen.
• Ajattelen, siis olen.

Vielä, näiden edellisten etummaiseksi voisin lisätä: Kävelen, siis ajattelen. Yksin metsässä kävellessä mieli tuntuu kirkkaalta ja ajatukset selkeiltä. Rapsakan lenkin myötä kirjaimet ja sanat valuvat näpeistä sulavasti.

Tahdon tällä elämäni matkallani kulkea sopivalla tahdilla, että ehdin nähdä, kuulla ja tuntea. Välillä istuskelen ilman kiirettä kivellä polun varrella, kunnes on aika taas kulkea polulla.