Minulla on suihku. Oikeammin meidän talossamme on suihku. Suihkutila on riittävän suuri ja ovessa on lukko. Luonnonvaloa tulvii pikkuikkunoista kahdesta ilmansuunnasta, pohjoisesta ja lännestä. Sen lisäksi suihkutilassa on kirkasvalolamppu, jonka napsautan tilaan loistamaan niinä aamuina, kun luonnonvalo odottaa aikaansa.
Suihkussa ei ole verhoa: siellä ei tarvita suihkuverhoa, koska roiskeet rajautuvat tilassa riittävästi kolmella seinällä ja serminpätkällä. Onneksi verhoa ei ole, koska inhoan suihkuverhoja: niillä on ikävä taipumus saalistaa suihkussa olijaa. Suihkurauha on minulle tärkeä, lähestulkoon pyhä asia, jonka varmistamiseksi teen kaiken mahdollisen, esimerkiksi lukitsen suihkutilan oven. Kimppuun hyökkivää verhoa ei saa lukittua ulos. Arvelen, että verhon saisi pidettyä aloillaan, jos perehtyisi lämpötiloihin, ilmanvaihtoon ja verhon liikkeeseen fysikaalisena kokonaisuutena. Enkä oikein jaksaisi, en.
Olen suihkussa joka aamu, ja nimenomaan olen suihkussa, en vain käy siellä. Suihkuhetkeni on oma tilani, mieleni rauhoittumisen aika. Peseytyminen tapahtuu niin rutiininomaisesti, ajattelematta, että pystyn keskittymään mielen puhdistamiseen ja rauhoittamiseen. Kiinnitän sisäisen katseeni kohti Jumalaa ja olen hiljaa.
Suihkuni veden paine on voimakas ja vesi on tarvittaessa hyvinkin kuumaa. Kuuma vesi herättelee verenkiertoni ja rentouttaa lihakset. Olen herkästi pulassa kehoni suhteen monen päivän matkoilla, jos kuuma, voimakaspaineinen suihku ei ole käytettävissäni. Lihakset jumiutuvat, ja siitä seuraa päänsärkyä. Siinä tapauksessa huolehdin normaalia tarkemmin, että huollan lihaksiani muilla keinoilla: hyvä istuma-asento, venyttelyt ja liikettä tavallista enemmän - joko reipasta kävelyä tai juoksua. Näiden lisäksi puen riittävästi päälle, ettei keho jumita outoihin asentoihin palelun vuoksi.
Minua hymyilyttää, kun ajattelen suihkuani. Tuntuu, kuin koko olemukseni hymyilisi, maksaa ja keuhkoja myöten (Eat, pray, love -elokuvan balilaisen höppäpoppa-ukkelin sanoin). Olemuksen hymy on varmaan sukua kiitollisuudelle. Kiitollisuus saa mielen nousemaan, heräämään eloon, katsomaan asioita oikeasta näkökulmasta.
Kiitollisuus valaisee mielen.
tiistai 5. huhtikuuta 2011
Autuaaksi tekevä suihku
Tunnisteet:
aistit,
arki,
hyvinvointi,
itsetuntemus,
kiitollisuus,
kävely,
päivärutiinit
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ja sinulla, kuten minullakin on puhdasta vettä. Ei haittaa, vaikka suihkussa pari pisaraa huulille lentääkin, ne voi nielaista pois. Kaikilla ei ole näin hyvin.
VastaaPoistaJuurikin näin, Tickler. Hämmentävää, miten paljosta voisi olla kiitollinen, ja miten vähän huomaa olla. Usein huomataan jonkun asian merkitys ja tärkeys vasta, kun se otetaan pois, niinkuin nyt kuoleman kohdatessa vaikka. :[
VastaaPoistaMulle kävi niin, että muutama viikko siskon luona Nepalissa havainnollisti suihkun merkityksen omalle hyvinvoinnille. Toisaalta, siellä oli onneksi monta muuta hyvinvointia edistävää asiaa ympärillä, että selvisin erittäinkin hyvin ilman kuumaa aamusuihkua. :]
Suihkun ja veden puute tuntuu heti, jos jakelussa on häiriöitä. Mökillä ei edes suihkua kaipaa, kun sitä ei ole. Vain pesuvati ja järvi. Niitä kaipaan nyt, kun tuli puheeksi.
VastaaPoistaKatselija: Mökkielämässä oma tila, hiljaisuus ja kiireettömyys on niin läsnä, etten suihkua kaipaa itsekään. Suihkuhetken tarve taitaa minulle olla enemmän psyykkinen kuin fyysinen!
VastaaPoista