Valkoinen, musta lokakuu

Autuas pohjoinen rauha.

Asumme Nabu Nappisilmän kanssa raksaparakkina palvelleessa muutaman neliön rakennuksessa. 'Koppi' on kivenheiton päässä päämökistä. Tästä pikkumökistä on suunniteltu tehtäväksi saunaa. Jos minulta kysytään, se jää kyllä majataloksi, niin täydellinen oma ylhäisyys kopissa on elää ja tehdä työtä. Kirjoittaa. Tai mietiskellä. Ja lukea. Opiskella. Tehdä budjettilaskelmia (!). Lämpötila mökissa on sen verran epätasainen, ettei ihminen suistu ylenpalttiseen mukavuuden tilaan. Silloin kuuma suihku ja lämmin aamupuuro riittää tuottamaan kiitollisen olon.

Meillä kävi sukulaisvieraita kotipuolesta. Seurueen 7-vuotias ehti tehdä muutaman tunnin aikana monta lumiukkoa eilen. Ainetta on kyllä hieman naftisti, eli kärsivällisyyttä rakentamisessa tarvittiin, mutta täydellinen nuoska tasoitti tilannetta. Tyttö on lumimuovailuissa huimasti edellä kavereihinsa nähden, kun palaa kotiin Keski-Suomeen. :-) Harmi, etten tajunnut kuvata lumitaidetta.

Aamulla oli kymmenen pakkasastetta, ja kiirettä piti hilpaista pyjamassa päämökkiin aamukahville. Maisemat pysäyttivät jäätävästä tunnelmasta huolimatta. Parille kuvalle on oltava aina aikaa.

Minäksi, joka olen

Nyt, 33-vuotiaana, tunnen olevani enemmän Jenny kuin koskaan. Aivan kuin kulkisin polullani enemmän omaan tahtiin kuin ennen. On helpompi tehdä päätöksiä tai yhtä lailla jättää tekemättä - ilman huonoa omaatuntoa. Tämä blogi on osa matkaani yhä enemmän siksi ihmiseksi, joksi minut on luotu, koska:

• Ajattelen, siis kirjoitan.
• Kirjoitan, siis ajattelen.
• Ajattelen, siis olen.

Vielä, näiden edellisten etummaiseksi voisin lisätä: Kävelen, siis ajattelen. Yksin metsässä kävellessä mieli tuntuu kirkkaalta ja ajatukset selkeiltä. Rapsakan lenkin myötä kirjaimet ja sanat valuvat näpeistä sulavasti.

Tahdon tällä elämäni matkallani kulkea sopivalla tahdilla, että ehdin nähdä, kuulla ja tuntea. Välillä istuskelen ilman kiirettä kivellä polun varrella, kunnes on aika taas kulkea polulla.