Pohojalaasia, mehtäläisiä ja muita heimoja

[ Laitahan tästä heti alkuun soimaan Anssi Tikanmäen huikea sävellys Aamu lakeuksilla. Taustamusiikki virittää sinut valitsemaani tunnelmaan. Aivopesuohjelma á la Jenny, hihii... ]

[Varoituksen sana: Teksti sisältää yleistyksiä, luokituksia ja stereotypioita. Tarkoitus ei kuitenkaan tyypityksen kautta arvottaa saati herättää rasistisia mielleyhtymiä heimojen välisistä suhteista, vaan ainoastaan säilyttää luettavuus sekä kiinnostavuus mahdollisimman kirkkaana.]


Pohjanmaa ei liity sukujuuriini tietääkseni mitenkään. Muutenkaan en ole ollut pohjalaiseen kulttuuriin kosketuksissa juurikaan vasta kuin viime vuosina, ystävien ja pohjalle muuttaneiden lähisukulaisten kautta. Hämmentävää on se, miten lähellä, sadan kilometrin etäisyydellä meistä elää heimo, jonka kulttuuri poikkeaa voimakkaasti omastamme. Kun keskisuomalaisena lähtee kohti länttä, pohojalaaskulttuurin vaikutus näkyy ja kuuluu monella lailla: Yrittäjyys on arvossaan, mikä näkyy ketjun ulkopuolisten kauppojen määrässä. Hautausmaalla kivet ovat kookkaampia ja surusaattueet pidempiä. Talot ovat suurempia, pellot leveämpiä, pihat prameampia ja autot kuin laivat leveillä teillä.

Alkaako kuulostaa siltä kuin kateus puskisi sisäsuomalaisen sanoistani läpi? Väärä veikkaus. Kateus ei viherrä mieltäni, koska keskisuomalaisen mielestä vaatimattomuus on se, joka on kaikin puolin hienoa ja tavoiteltavaa. Pohjalainen tahtoo edes muutaman neliön enemmän kuin naapuritalossa, ja pitää huolen siitä, että talon koko näkyy myös tielle päin edukseen. Komian tähären. Keskisuomalainen puolestaan kätkee talonsa koon huolella metsän siimekseen, kukkulan taakse, ja pitää huolen siitä, ettei kokonaisuus vaikuta liian pramealta. Edes vähän pienempää (kenties kuitenkin tyylikkäämpää) kuin naapurilla, katsos. Keskisuomalaiselle luonteelle kun on tyypillistä, että kateuden kohteena olemista kartetaan. Vinosti hymyillen, merkitsevän hitaasti, katsotaan vierasheimolaisia, jotka eivät vaatimatonta keskisuomalaista tyyliämme hallitse, vaan pröystäilevät yli äyräiden.

Olen löytänyt keskisuomalaisen identiteetin vasta tutustuttani naapuriheimojen kulttuuriin. Meillä on eletty vahvojen naapuriheimojen - pohjalaisten ja savolaisten - vaikutuspiirissä, mikä varmasti on muokannut kulttuuriamme sosiaalisesti sopeutuvammaksi. Muualta Jyväskylään opiskelemaan muuttaneet kertovat, että Jyväskylään on ollut vieraana helppo tulla. Isäni molempien vanhempien suvut ovat täältä Keski-Suomen ytimistä, ja hän itse kävi asumaan perheensä kanssa lapsuuden kotitilaltaan vain parinkymmenen kilometrin päähän. Itsekin olen asettunut vanhoille kotikulmille. Muutaman vuoden muualla opiskelun jälkeen kotiseudun arvo löytyi. 
(ja isovanhempien arvo lastenkasvatusapuna, myönnettäköön...)

Keskisuomalainen on mielestäni tyypillisesti sopeutuva, sulautuva, neutraali ja sopivasti mehtäläinen. Toinen voisi moittia keskisuomalaista neutraalisuudessaan hajuttomaksi ja mauttomaksi, ja sekin mielipide sallittakoon. Keskisuomalaisella on kyllä periaatteensa ja kun joku ne kyseenalaistaa, hän jöröttää aikansa, mutta tottuu sitten yllättävän nopeasti kaikenlaiseen, uuteenkin. Jurotus ei jatku pitkään, koska hän ei ole jurotuksessaan kollektiivinen, vaan mutisee itsekseen aikansa, kunnes unohtaa hankalan mielensä. Perusnegatiivisuus leijuu ilmassa: kielteinen ilmapiiri ei kuitenkaan ole niin sakea, ettei sitä saisi varsin vaivattomasti hälvennettyä.

Mehtäläisyys on minulle kunnianimike. Mehtäläinen on jalat maassa pitävä, järkevä, turhia trendejä karttava, metsäluonnosta voimaa ammentava, työorientoitunut, toisia ja myös itseään arvostava, aitojen kulttuuritekojen (kuten vaikkapa hitaan erätulilla istumisen) ystävä. Mehtäläinen on tyypillisesti sisäsuomalainen, mutta meitä mehtäläisiä voi asua muillakin maisema-alueilla, koska mehtäläisyys on enimmäkseen mielentila. Mehtäläistä elämäntapaa on kuitenkin perin vaikea toteuttaa maailman metropoleissa, kuten Tokiossa, New Yorkissa tai Pariisissa, vaikkakaan en usko sen olevan mahdotonta. Negatiivisessa merkityksessä mehtäläisestä puhuttaessa tarkoitetaan peruskielteistä ennakkoasennetta uusia asioita kohtaan. On kuitenkin tärkeää huomata, että mehtäläinen uskaltaa kyllä muuttaa mielipiteensä huomattuaan asian vaarattomuuden, koska hän ei ole niin jäärä kuin habitus antaa odottaa.

Keski-Suomen kotiseutulaulua kuulee nykyään liian vähän. Viime viikkoina olen ollut yllättäen peräti kahdessa tilanteessa, jossa sitä on laulettu: Keski-Suomen päivänä ekaluokkalaiset järjestivät lukemaan oppimisensa kunniaksi lukujuhlan, jossa se veisattiin yhteislauluna. Kyllä, minusta meidän täytyisi opettaa kotiseutulaulu lapsillemme. Uskon, että oman kodin ja seudun arvostuksen kautta löytyy arvostus myös muita koteja, seutuja ja kulttuureja kohtaan. Juuret olkoon tukevasti oman maan mullassa, mutta pää liehukoon vieraissa tuulissa ja kieli taipukoon toisiin merkityksiin.

Toinen tilanne, jossa pääsin nauttimaan  kotiseutulaulun komeudesta, oli Tommi Kaleniuksen Ihminen on ihmisiä -levyn julkistamiskeikka Suolahdessa huhtikuun alussa. [Levy on muuten erittäin suositeltava hankinta: kipaleista löytyy lisää syvyyttä kuuntelu kuuntelulta, vielä monen viikon levyn pyörittämisen jälkeenkin. Novan radiosoittobiisit, Me ollaan ja Vieläkö rakkaus kantaa, eivät ole levyn ainoat helmet.] Kotiseutulaulun äänekoskelaistaustainen Tommi tulkitsi häkellyttävällä syvyydellä ja aitoudella, kitaransa säestämänä. En usko, että kukaan aidosti keskisuomalainen kuuntelija selvisi tilanteesta kuivin silmin.

Sukujuuriltani olen siis 50% keskisuomalainen, mutta toiset 50% juuristani nousee täysin toisesta heimosta. Siitä enemmän toisella kertaa.