Antoivat minulle sian

Äitienpäivän aamu, ja sain possun vuoteeseen. Se on sijoitussika, sanoivat. Possu itse oli onneksi hiljainen luonnoltaan, mutta sen sisällä kahisi lupaavasti: moiseen kahinaan tarvitaan ainakin kaksi, päättelin. Hetken jouduin vielä jännittämään, minkä värisiä kahisevia possu masussaan piilotteli.

Possu toteutti toiveeni. Sanoin jokunen päivä sitten miehelleni, että JOS olet ajatellut muistaa minua äitienpäivälahjalla, toivon, että jättäisitkin lahjan ostamatta, ja antaisit saman summan kylmänä käteisenä - lämpimin ajatuksin kuitenkin. Toiveeni taustana on päätökseni aloittaa säästämisprojekti: haaveideni saunamökki nousee kotirantaan sitten, kun rahat ovat kasassa. Sijoitussika on siis startti tälle projektille. 

Yllättävän mieluisalta tuntuu se, että ensimmäistä kertaa kannattelen ihan omaa taloudenpitoon liittyvää projektia. Yleensä olemme tehneet talousratkaisut enemmän tai vähemmän yhdessä. Tilitkin ovat yhteiset, ja raha-asiat on hoidettu lähinnä siltä pohjalta, kumpi mitäkin ehtii ja muistaa. Tuhlattukin on samalta pohjalta: kumpi mitäkin  ehtii ja muistaa. Olen kyllä ehtinyt, ja muistanutkin...

Miksi ihan oma säästöprojekti,  jos homma on yhdessä kuitenkin kohtalaisen hyvin toiminut jo vuosia? No esimerkiksi näistä syistä:

• Säästämismotivaatio on ihan toinen, kun kasvava rahakeko on kerätty omin voimin, eikä huku perheen moniin (pääsääntöisesti ulospäin kulkeviin) kassavirtoihin.

• Mieheni ei priorisoi rantamökin rakentamista, kuten minä, ja siksi muut taloushaasteet tuntuvat menevän mökkiprojektin ohi. 

• Riittävän ihana, ja kuitenkin realistinen unelma tekee ihmeitä: Pihistelykin on hauskaa, kun söpöinen rantamökki siintää haaveissa.

• Rahoittamalla mökin, lunastan luonnollisesti myös oikeuden päättää sisustuksesta ynnä muista projektiin liittyvistä ratkaisuista. Tästä ei ole varsinaisesti kotona vielä juteltu, mutta tämä lienee aika selvää...?

Nyt sikaa syöttämään...

Polulla Tao Taon kanssa

Kasvoin Maija Mehiläisen, Tao Taon ja Peukaloisen kanssa kimpassa. Sinä, joka olit olemassa 80-luvulla, ja kuitenkin siinä vaiheessa vielä sopivan pikkuinen, kuuntelepa tämä juutubetus:

Missä salo sinertää, ja nurmi on kauniin vihreää,
ja kaikki on niin rauhaisaa.

Hiljaa puro solisee, ja kauniit kukat kuiskailee,
ja elämä on leppoisaa.

Siellä Tao Tao, pieni Tao Tao, pieni pandakarhu on. x2

Missä salo sinertää, ja ruoho on kauniin vihreää,
ja kaikki on niin rauhaisaa.

Hiljaa puro solisee, ja kauniit kukat kuiskailee,
ja elämä on leppoisaa.

Siellä Tao Tao, pieni Tao Tao, pieni pandakarhu on.
Pieni pandakarhu on. x2 

Huokaus...tuleepa nostalginen olo  tuota kuunnellessa, ja myös turvallinen, hyvä mieli. Toisaalta, mietin myös sitä, miten iso merkitys pienen ihmisen kasvulle voi olla tv-ohjelmalla. Minulle Tao Tao -pandakarhusöpöliini ainakin oli hurjan tärkeä, melkein kuin rakas sukulainen. Ensimmäinen esitelmä koulussa pidettiin muistaakseni viidennellä luokalla, ja itse valitsin aiheekseni Jättiläispandan - Tao Taon innoittamana tietty. Jätin kuitenkin siinä vaiheessa kertomatta kavereille Tao Tao -faniudestani: 11-vuotiaana tuntui liian lapselliselta fanittaa panda-animaatiohahmoa. Nykyään olen jo sen verran sinut identiteettini kanssa, että rohkenen tulla kaapista ulos asian kanssa.

TaoTao oli hyvä, ja hyvä  lastenohjelma. Ensimmäisellä hyvällä tarkoitan huonon vastakohtaa ja toisella hyvällä pahan vastakohtaa, eettisesti hyvää ja oikeaa. Tao Tao oli hahmona riittävän fiksu pyytämään apua ja neuvoja viisaammaltaan, ja siinä mielessä loistava roolimalli pikkuihmiselle. Turvallista ja ihanaa oli se, että kaikki kääntyi aina ohjelman loppuun mennessä hyväksi, vaikka kaikki ongelmat eivät ratkenneetkaan, eikä paha kadonnut mihinkään.

Eivätkö vanhat lastenohjelmat olleet sanomaltaan pehmeämpiä ja tunnelmaltaan lempeämpiä, eettisesti jotenkin selkeämpiä? Meneekö havaintoni nostalgian piikkiin? Nostalgiaa ja kaihoa on nimittäin selvästi jo ilmassa, sen verran keski-ikäinen taidan olla. Jo usean vuoden ajan olen huomannut ajatuksissani aloittavani monen repliikin muksujen kanssa:
"  Kuulkaas silloin, kun minä olin lapsi..." 
Yritän kuitenkin nielaista repliikkieni alut, ja siirtyä suoraan siihen, mikä olikaan kasvatustilanteen tavoite ja tarkoitus. Syy näille nielaisuille on saman tehokeinon toiston välttäminen, jottei sen mahti heikkenisi. Kuulkaas, nimittäin silloin, kun minä olin lapsi, tuota tehokeinoa nimittäin käy-tet-tiin meillä kotona...

Pohojalaasia, mehtäläisiä ja muita heimoja

[ Laitahan tästä heti alkuun soimaan Anssi Tikanmäen huikea sävellys Aamu lakeuksilla. Taustamusiikki virittää sinut valitsemaani tunnelmaan. Aivopesuohjelma á la Jenny, hihii... ]

[Varoituksen sana: Teksti sisältää yleistyksiä, luokituksia ja stereotypioita. Tarkoitus ei kuitenkaan tyypityksen kautta arvottaa saati herättää rasistisia mielleyhtymiä heimojen välisistä suhteista, vaan ainoastaan säilyttää luettavuus sekä kiinnostavuus mahdollisimman kirkkaana.]


Pohjanmaa ei liity sukujuuriini tietääkseni mitenkään. Muutenkaan en ole ollut pohjalaiseen kulttuuriin kosketuksissa juurikaan vasta kuin viime vuosina, ystävien ja pohjalle muuttaneiden lähisukulaisten kautta. Hämmentävää on se, miten lähellä, sadan kilometrin etäisyydellä meistä elää heimo, jonka kulttuuri poikkeaa voimakkaasti omastamme. Kun keskisuomalaisena lähtee kohti länttä, pohojalaaskulttuurin vaikutus näkyy ja kuuluu monella lailla: Yrittäjyys on arvossaan, mikä näkyy ketjun ulkopuolisten kauppojen määrässä. Hautausmaalla kivet ovat kookkaampia ja surusaattueet pidempiä. Talot ovat suurempia, pellot leveämpiä, pihat prameampia ja autot kuin laivat leveillä teillä.

Alkaako kuulostaa siltä kuin kateus puskisi sisäsuomalaisen sanoistani läpi? Väärä veikkaus. Kateus ei viherrä mieltäni, koska keskisuomalaisen mielestä vaatimattomuus on se, joka on kaikin puolin hienoa ja tavoiteltavaa. Pohjalainen tahtoo edes muutaman neliön enemmän kuin naapuritalossa, ja pitää huolen siitä, että talon koko näkyy myös tielle päin edukseen. Komian tähären. Keskisuomalainen puolestaan kätkee talonsa koon huolella metsän siimekseen, kukkulan taakse, ja pitää huolen siitä, ettei kokonaisuus vaikuta liian pramealta. Edes vähän pienempää (kenties kuitenkin tyylikkäämpää) kuin naapurilla, katsos. Keskisuomalaiselle luonteelle kun on tyypillistä, että kateuden kohteena olemista kartetaan. Vinosti hymyillen, merkitsevän hitaasti, katsotaan vierasheimolaisia, jotka eivät vaatimatonta keskisuomalaista tyyliämme hallitse, vaan pröystäilevät yli äyräiden.

Olen löytänyt keskisuomalaisen identiteetin vasta tutustuttani naapuriheimojen kulttuuriin. Meillä on eletty vahvojen naapuriheimojen - pohjalaisten ja savolaisten - vaikutuspiirissä, mikä varmasti on muokannut kulttuuriamme sosiaalisesti sopeutuvammaksi. Muualta Jyväskylään opiskelemaan muuttaneet kertovat, että Jyväskylään on ollut vieraana helppo tulla. Isäni molempien vanhempien suvut ovat täältä Keski-Suomen ytimistä, ja hän itse kävi asumaan perheensä kanssa lapsuuden kotitilaltaan vain parinkymmenen kilometrin päähän. Itsekin olen asettunut vanhoille kotikulmille. Muutaman vuoden muualla opiskelun jälkeen kotiseudun arvo löytyi. 
(ja isovanhempien arvo lastenkasvatusapuna, myönnettäköön...)

Keskisuomalainen on mielestäni tyypillisesti sopeutuva, sulautuva, neutraali ja sopivasti mehtäläinen. Toinen voisi moittia keskisuomalaista neutraalisuudessaan hajuttomaksi ja mauttomaksi, ja sekin mielipide sallittakoon. Keskisuomalaisella on kyllä periaatteensa ja kun joku ne kyseenalaistaa, hän jöröttää aikansa, mutta tottuu sitten yllättävän nopeasti kaikenlaiseen, uuteenkin. Jurotus ei jatku pitkään, koska hän ei ole jurotuksessaan kollektiivinen, vaan mutisee itsekseen aikansa, kunnes unohtaa hankalan mielensä. Perusnegatiivisuus leijuu ilmassa: kielteinen ilmapiiri ei kuitenkaan ole niin sakea, ettei sitä saisi varsin vaivattomasti hälvennettyä.

Mehtäläisyys on minulle kunnianimike. Mehtäläinen on jalat maassa pitävä, järkevä, turhia trendejä karttava, metsäluonnosta voimaa ammentava, työorientoitunut, toisia ja myös itseään arvostava, aitojen kulttuuritekojen (kuten vaikkapa hitaan erätulilla istumisen) ystävä. Mehtäläinen on tyypillisesti sisäsuomalainen, mutta meitä mehtäläisiä voi asua muillakin maisema-alueilla, koska mehtäläisyys on enimmäkseen mielentila. Mehtäläistä elämäntapaa on kuitenkin perin vaikea toteuttaa maailman metropoleissa, kuten Tokiossa, New Yorkissa tai Pariisissa, vaikkakaan en usko sen olevan mahdotonta. Negatiivisessa merkityksessä mehtäläisestä puhuttaessa tarkoitetaan peruskielteistä ennakkoasennetta uusia asioita kohtaan. On kuitenkin tärkeää huomata, että mehtäläinen uskaltaa kyllä muuttaa mielipiteensä huomattuaan asian vaarattomuuden, koska hän ei ole niin jäärä kuin habitus antaa odottaa.

Keski-Suomen kotiseutulaulua kuulee nykyään liian vähän. Viime viikkoina olen ollut yllättäen peräti kahdessa tilanteessa, jossa sitä on laulettu: Keski-Suomen päivänä ekaluokkalaiset järjestivät lukemaan oppimisensa kunniaksi lukujuhlan, jossa se veisattiin yhteislauluna. Kyllä, minusta meidän täytyisi opettaa kotiseutulaulu lapsillemme. Uskon, että oman kodin ja seudun arvostuksen kautta löytyy arvostus myös muita koteja, seutuja ja kulttuureja kohtaan. Juuret olkoon tukevasti oman maan mullassa, mutta pää liehukoon vieraissa tuulissa ja kieli taipukoon toisiin merkityksiin.

Toinen tilanne, jossa pääsin nauttimaan  kotiseutulaulun komeudesta, oli Tommi Kaleniuksen Ihminen on ihmisiä -levyn julkistamiskeikka Suolahdessa huhtikuun alussa. [Levy on muuten erittäin suositeltava hankinta: kipaleista löytyy lisää syvyyttä kuuntelu kuuntelulta, vielä monen viikon levyn pyörittämisen jälkeenkin. Novan radiosoittobiisit, Me ollaan ja Vieläkö rakkaus kantaa, eivät ole levyn ainoat helmet.] Kotiseutulaulun äänekoskelaistaustainen Tommi tulkitsi häkellyttävällä syvyydellä ja aitoudella, kitaransa säestämänä. En usko, että kukaan aidosti keskisuomalainen kuuntelija selvisi tilanteesta kuivin silmin.

Sukujuuriltani olen siis 50% keskisuomalainen, mutta toiset 50% juuristani nousee täysin toisesta heimosta. Siitä enemmän toisella kertaa.