Tervetuloa, Mieli Joulunen!

Mieli Joulunen poikkesi tänään kylään. Mikä ihaninta, monta pientä merkkiä viittaa siihen, että vierailu kestää pidempään kuin normikyläreissu. En usko, että se lähtee pois vielä moneen viikkoon. Kuukauden päästä on jo aikakin, mutta jos joku tai jokin uhkaa sen kyläreissua luonani ennen 26.12., aion tehdä kaiken tarpeellisen, jotta se viihtyisi vielä.

Mikä sai Mieli Joulusen tulemaan juuri tänään luokseni? Kovin olin stressaantuneella mielellä aiemmin päivällä, niihin aikoihin, kun tähän vuodenaikaan alkaa ulkona hämärtää. Paljon puuhaa ja liian vähän energiaa, pimeän pistettyä hermostoa uuteen järjestykseen, kuten jokaisena marraskuuna. Elimistö käskee vaipua talviunille tai vähintäänkin rajoittaa kaikkea sellaista toimintaa, joka ei ole elossapysymisen kannalta välttämätöntä. Laitoin facen tilapäivitykseksi "Pimmeetä." Kaverini vastasi siihen: "Mutta jotain valkeaa laskeutuu juuri maahan!" En olisi tiennyt lumisateesta mitään ilman fb:tä istuessani sisätiloissa, kun ulkona oli jo niin pimeää. Tuosta lumitiedosta mieliala koheni hitusen verran ja siinä Mieli Joulunen alkoi jo valmistella kyläreissuaan luokseni.

Kun sitten ajelin pyryssä illaksi kirkkoon adventtikonserttiin, ilmassa oli jo jouluisen tunnelman lupausta. Sattui vielä niin, että Tenori Olavi Suominen, pikkusiskonsa Tuuli viulunsa kanssa ja Liisa Pimiä flyygelin takana olivat ihan selvästi viettäneet aikaa Mieli Joulusen kanssa valitessaan illan ohjelmistoa. Minun oli näppärää napata Mieli siitä mukaan, huikean kauniin konsertin jälkeen. Mieli Joulunen ei säikähtänyt edes konsertin aikana auton peittänyttä märkää lumikerrosta, joka oli lumiharjan puuttuessa kaavittava pois hanskapelillä. Se kapusi vain lumitöiden jälkeen iloisesti autoon, ja tuli kanssani ihan kotiin asti. Sen seura pistää hymyilemään sisäänpäin.

Antoivat minulle sian

Äitienpäivän aamu, ja sain possun vuoteeseen. Se on sijoitussika, sanoivat. Possu itse oli onneksi hiljainen luonnoltaan, mutta sen sisällä kahisi lupaavasti: moiseen kahinaan tarvitaan ainakin kaksi, päättelin. Hetken jouduin vielä jännittämään, minkä värisiä kahisevia possu masussaan piilotteli.

Possu toteutti toiveeni. Sanoin jokunen päivä sitten miehelleni, että JOS olet ajatellut muistaa minua äitienpäivälahjalla, toivon, että jättäisitkin lahjan ostamatta, ja antaisit saman summan kylmänä käteisenä - lämpimin ajatuksin kuitenkin. Toiveeni taustana on päätökseni aloittaa säästämisprojekti: haaveideni saunamökki nousee kotirantaan sitten, kun rahat ovat kasassa. Sijoitussika on siis startti tälle projektille. 

Yllättävän mieluisalta tuntuu se, että ensimmäistä kertaa kannattelen ihan omaa taloudenpitoon liittyvää projektia. Yleensä olemme tehneet talousratkaisut enemmän tai vähemmän yhdessä. Tilitkin ovat yhteiset, ja raha-asiat on hoidettu lähinnä siltä pohjalta, kumpi mitäkin ehtii ja muistaa. Tuhlattukin on samalta pohjalta: kumpi mitäkin  ehtii ja muistaa. Olen kyllä ehtinyt, ja muistanutkin...

Miksi ihan oma säästöprojekti,  jos homma on yhdessä kuitenkin kohtalaisen hyvin toiminut jo vuosia? No esimerkiksi näistä syistä:

• Säästämismotivaatio on ihan toinen, kun kasvava rahakeko on kerätty omin voimin, eikä huku perheen moniin (pääsääntöisesti ulospäin kulkeviin) kassavirtoihin.

• Mieheni ei priorisoi rantamökin rakentamista, kuten minä, ja siksi muut taloushaasteet tuntuvat menevän mökkiprojektin ohi. 

• Riittävän ihana, ja kuitenkin realistinen unelma tekee ihmeitä: Pihistelykin on hauskaa, kun söpöinen rantamökki siintää haaveissa.

• Rahoittamalla mökin, lunastan luonnollisesti myös oikeuden päättää sisustuksesta ynnä muista projektiin liittyvistä ratkaisuista. Tästä ei ole varsinaisesti kotona vielä juteltu, mutta tämä lienee aika selvää...?

Nyt sikaa syöttämään...

Polulla Tao Taon kanssa

Kasvoin Maija Mehiläisen, Tao Taon ja Peukaloisen kanssa kimpassa. Sinä, joka olit olemassa 80-luvulla, ja kuitenkin siinä vaiheessa vielä sopivan pikkuinen, kuuntelepa tämä juutubetus:

Missä salo sinertää, ja nurmi on kauniin vihreää,
ja kaikki on niin rauhaisaa.

Hiljaa puro solisee, ja kauniit kukat kuiskailee,
ja elämä on leppoisaa.

Siellä Tao Tao, pieni Tao Tao, pieni pandakarhu on. x2

Missä salo sinertää, ja ruoho on kauniin vihreää,
ja kaikki on niin rauhaisaa.

Hiljaa puro solisee, ja kauniit kukat kuiskailee,
ja elämä on leppoisaa.

Siellä Tao Tao, pieni Tao Tao, pieni pandakarhu on.
Pieni pandakarhu on. x2 

Huokaus...tuleepa nostalginen olo  tuota kuunnellessa, ja myös turvallinen, hyvä mieli. Toisaalta, mietin myös sitä, miten iso merkitys pienen ihmisen kasvulle voi olla tv-ohjelmalla. Minulle Tao Tao -pandakarhusöpöliini ainakin oli hurjan tärkeä, melkein kuin rakas sukulainen. Ensimmäinen esitelmä koulussa pidettiin muistaakseni viidennellä luokalla, ja itse valitsin aiheekseni Jättiläispandan - Tao Taon innoittamana tietty. Jätin kuitenkin siinä vaiheessa kertomatta kavereille Tao Tao -faniudestani: 11-vuotiaana tuntui liian lapselliselta fanittaa panda-animaatiohahmoa. Nykyään olen jo sen verran sinut identiteettini kanssa, että rohkenen tulla kaapista ulos asian kanssa.

TaoTao oli hyvä, ja hyvä  lastenohjelma. Ensimmäisellä hyvällä tarkoitan huonon vastakohtaa ja toisella hyvällä pahan vastakohtaa, eettisesti hyvää ja oikeaa. Tao Tao oli hahmona riittävän fiksu pyytämään apua ja neuvoja viisaammaltaan, ja siinä mielessä loistava roolimalli pikkuihmiselle. Turvallista ja ihanaa oli se, että kaikki kääntyi aina ohjelman loppuun mennessä hyväksi, vaikka kaikki ongelmat eivät ratkenneetkaan, eikä paha kadonnut mihinkään.

Eivätkö vanhat lastenohjelmat olleet sanomaltaan pehmeämpiä ja tunnelmaltaan lempeämpiä, eettisesti jotenkin selkeämpiä? Meneekö havaintoni nostalgian piikkiin? Nostalgiaa ja kaihoa on nimittäin selvästi jo ilmassa, sen verran keski-ikäinen taidan olla. Jo usean vuoden ajan olen huomannut ajatuksissani aloittavani monen repliikin muksujen kanssa:
"  Kuulkaas silloin, kun minä olin lapsi..." 
Yritän kuitenkin nielaista repliikkieni alut, ja siirtyä suoraan siihen, mikä olikaan kasvatustilanteen tavoite ja tarkoitus. Syy näille nielaisuille on saman tehokeinon toiston välttäminen, jottei sen mahti heikkenisi. Kuulkaas, nimittäin silloin, kun minä olin lapsi, tuota tehokeinoa nimittäin käy-tet-tiin meillä kotona...

Pohojalaasia, mehtäläisiä ja muita heimoja

[ Laitahan tästä heti alkuun soimaan Anssi Tikanmäen huikea sävellys Aamu lakeuksilla. Taustamusiikki virittää sinut valitsemaani tunnelmaan. Aivopesuohjelma á la Jenny, hihii... ]

[Varoituksen sana: Teksti sisältää yleistyksiä, luokituksia ja stereotypioita. Tarkoitus ei kuitenkaan tyypityksen kautta arvottaa saati herättää rasistisia mielleyhtymiä heimojen välisistä suhteista, vaan ainoastaan säilyttää luettavuus sekä kiinnostavuus mahdollisimman kirkkaana.]


Pohjanmaa ei liity sukujuuriini tietääkseni mitenkään. Muutenkaan en ole ollut pohjalaiseen kulttuuriin kosketuksissa juurikaan vasta kuin viime vuosina, ystävien ja pohjalle muuttaneiden lähisukulaisten kautta. Hämmentävää on se, miten lähellä, sadan kilometrin etäisyydellä meistä elää heimo, jonka kulttuuri poikkeaa voimakkaasti omastamme. Kun keskisuomalaisena lähtee kohti länttä, pohojalaaskulttuurin vaikutus näkyy ja kuuluu monella lailla: Yrittäjyys on arvossaan, mikä näkyy ketjun ulkopuolisten kauppojen määrässä. Hautausmaalla kivet ovat kookkaampia ja surusaattueet pidempiä. Talot ovat suurempia, pellot leveämpiä, pihat prameampia ja autot kuin laivat leveillä teillä.

Alkaako kuulostaa siltä kuin kateus puskisi sisäsuomalaisen sanoistani läpi? Väärä veikkaus. Kateus ei viherrä mieltäni, koska keskisuomalaisen mielestä vaatimattomuus on se, joka on kaikin puolin hienoa ja tavoiteltavaa. Pohjalainen tahtoo edes muutaman neliön enemmän kuin naapuritalossa, ja pitää huolen siitä, että talon koko näkyy myös tielle päin edukseen. Komian tähären. Keskisuomalainen puolestaan kätkee talonsa koon huolella metsän siimekseen, kukkulan taakse, ja pitää huolen siitä, ettei kokonaisuus vaikuta liian pramealta. Edes vähän pienempää (kenties kuitenkin tyylikkäämpää) kuin naapurilla, katsos. Keskisuomalaiselle luonteelle kun on tyypillistä, että kateuden kohteena olemista kartetaan. Vinosti hymyillen, merkitsevän hitaasti, katsotaan vierasheimolaisia, jotka eivät vaatimatonta keskisuomalaista tyyliämme hallitse, vaan pröystäilevät yli äyräiden.

Olen löytänyt keskisuomalaisen identiteetin vasta tutustuttani naapuriheimojen kulttuuriin. Meillä on eletty vahvojen naapuriheimojen - pohjalaisten ja savolaisten - vaikutuspiirissä, mikä varmasti on muokannut kulttuuriamme sosiaalisesti sopeutuvammaksi. Muualta Jyväskylään opiskelemaan muuttaneet kertovat, että Jyväskylään on ollut vieraana helppo tulla. Isäni molempien vanhempien suvut ovat täältä Keski-Suomen ytimistä, ja hän itse kävi asumaan perheensä kanssa lapsuuden kotitilaltaan vain parinkymmenen kilometrin päähän. Itsekin olen asettunut vanhoille kotikulmille. Muutaman vuoden muualla opiskelun jälkeen kotiseudun arvo löytyi. 
(ja isovanhempien arvo lastenkasvatusapuna, myönnettäköön...)

Keskisuomalainen on mielestäni tyypillisesti sopeutuva, sulautuva, neutraali ja sopivasti mehtäläinen. Toinen voisi moittia keskisuomalaista neutraalisuudessaan hajuttomaksi ja mauttomaksi, ja sekin mielipide sallittakoon. Keskisuomalaisella on kyllä periaatteensa ja kun joku ne kyseenalaistaa, hän jöröttää aikansa, mutta tottuu sitten yllättävän nopeasti kaikenlaiseen, uuteenkin. Jurotus ei jatku pitkään, koska hän ei ole jurotuksessaan kollektiivinen, vaan mutisee itsekseen aikansa, kunnes unohtaa hankalan mielensä. Perusnegatiivisuus leijuu ilmassa: kielteinen ilmapiiri ei kuitenkaan ole niin sakea, ettei sitä saisi varsin vaivattomasti hälvennettyä.

Mehtäläisyys on minulle kunnianimike. Mehtäläinen on jalat maassa pitävä, järkevä, turhia trendejä karttava, metsäluonnosta voimaa ammentava, työorientoitunut, toisia ja myös itseään arvostava, aitojen kulttuuritekojen (kuten vaikkapa hitaan erätulilla istumisen) ystävä. Mehtäläinen on tyypillisesti sisäsuomalainen, mutta meitä mehtäläisiä voi asua muillakin maisema-alueilla, koska mehtäläisyys on enimmäkseen mielentila. Mehtäläistä elämäntapaa on kuitenkin perin vaikea toteuttaa maailman metropoleissa, kuten Tokiossa, New Yorkissa tai Pariisissa, vaikkakaan en usko sen olevan mahdotonta. Negatiivisessa merkityksessä mehtäläisestä puhuttaessa tarkoitetaan peruskielteistä ennakkoasennetta uusia asioita kohtaan. On kuitenkin tärkeää huomata, että mehtäläinen uskaltaa kyllä muuttaa mielipiteensä huomattuaan asian vaarattomuuden, koska hän ei ole niin jäärä kuin habitus antaa odottaa.

Keski-Suomen kotiseutulaulua kuulee nykyään liian vähän. Viime viikkoina olen ollut yllättäen peräti kahdessa tilanteessa, jossa sitä on laulettu: Keski-Suomen päivänä ekaluokkalaiset järjestivät lukemaan oppimisensa kunniaksi lukujuhlan, jossa se veisattiin yhteislauluna. Kyllä, minusta meidän täytyisi opettaa kotiseutulaulu lapsillemme. Uskon, että oman kodin ja seudun arvostuksen kautta löytyy arvostus myös muita koteja, seutuja ja kulttuureja kohtaan. Juuret olkoon tukevasti oman maan mullassa, mutta pää liehukoon vieraissa tuulissa ja kieli taipukoon toisiin merkityksiin.

Toinen tilanne, jossa pääsin nauttimaan  kotiseutulaulun komeudesta, oli Tommi Kaleniuksen Ihminen on ihmisiä -levyn julkistamiskeikka Suolahdessa huhtikuun alussa. [Levy on muuten erittäin suositeltava hankinta: kipaleista löytyy lisää syvyyttä kuuntelu kuuntelulta, vielä monen viikon levyn pyörittämisen jälkeenkin. Novan radiosoittobiisit, Me ollaan ja Vieläkö rakkaus kantaa, eivät ole levyn ainoat helmet.] Kotiseutulaulun äänekoskelaistaustainen Tommi tulkitsi häkellyttävällä syvyydellä ja aitoudella, kitaransa säestämänä. En usko, että kukaan aidosti keskisuomalainen kuuntelija selvisi tilanteesta kuivin silmin.

Sukujuuriltani olen siis 50% keskisuomalainen, mutta toiset 50% juuristani nousee täysin toisesta heimosta. Siitä enemmän toisella kertaa.

Mikä minua liikuttaa?

Mikä saa mieleni liikahtamaan? MIkä saa kehoni siirtymään? Mikä saa aivoni päättämään, tekemään ratkaisuja? Näitä mietin tänään, kun inhottava kevätflunssa pakottaa sohvalle, eikä mielessä oikeasti liikahtele mitään rakentavaa. Jumi kuvastaa parhaiten olotilaani nyt, huonosti valvotun yön jälkeen. Posivittia, Finrexiniä, kuumaa maitokahvia, höyryävää inkiväärijuomaa, eikä mikään enää auta. Myöhästyin lääkkeineni muutamalla tunnilla, jotta niillä olisi ollut flunssaa torjuva vaikutus. Pöh. Inkiväärijuoman väitetään helpottavan myös oireita, joten vuorotellen ryystän sitä ja finrexiiniä.

Inkiväärijuoma on helppo valmistaa: Raasta noin 1 tl tuoretta inkivääriä kiehautettuun vesimukilliseen. Lisää mukiin hunajaa makusi mukaan ja anna hautua pari minuuttia. Purista juomaan sitruunaa, siivilöi ja nauti.

Sohvalla istuskelu ei ole mitään ilman kunnon sohvapsykologisia pohdintoja. Niinpä jumifiiliksistä huolimatta ajatukset kuitenkin kävivät kulkemaan höyryävien lääkejuomien säestämänä. Haluaisin olla kokonaisuus, sellainen kokonaisuus, joka toimii johdonmukaisesti - tunteet, tahto ja toiminta sopusoinnussa. Jos joku näistä kolmesta pulppuilee eri tahtiin, tuottaa impulsseja, jotka ovat vieraita kokonaisuudelle, tasapainosta puuttuu jotain. Silloin on aika pysähtyä, istahtaa kivelle miettimään.

Jos ei tiedä, mihin suuntaan kulkea, ei pidä kulkea mihinkään suuntaan. Ihmisellä vain on kummallinen taipumus kiiruhtaa suin päin jonnekin päin juuri silloin, kun olo on hämmentynyt tai hätäinen. Levottomalla mielellä vikasuunnan valitseminen on todennäköisempää kuin oikean. Joskus toimintakyvyn kadottava, ihmisen niille sijoilleen pakottava kuumetauti on juuri se, mitä mieli tarvitsee, kun se ei muuten suostu pysähtymään paikoilleen. Kun päämäärätön kiiruhtaminen loppuu, edes hetkeksi, saattaa nähdä taas selkeämmin.

Haluan oppia kunnioittamaan omaa temperamenttityyppiäni suhtautumisessani elämään ja tavassani elää. Huomaan keskittyneeni liiaksi toimimaan oikealla tavalla, saavuttaakseni haluamani tavoitteet, ja jättänyt huomioimatta sen, millainen ihminen luonnostani olen. Olen pyrkinyt muuttamaan itseäni ihmiseksi, jollainen haluaisin olla. Ihailemani ihmistyyppi on selkeä, toiminnallinen ja tehokas. Kuitenkin, pohjimmiltani olen intuitiivinen, voimakkaasti tunteva, herkkä ja impulsiivinen. Vasta viime aikoina olen alkanut hyväksyä näitä piirteitäni, ja myös alkanut ymmärtää, miten mahdotonta ja typerää on yrittää muuttua ihmisenä jonkinlaiseksi. Eikö tarkoituksenmukaisempaa ole tulla siksi ihmiseksi, joka olen? Opetella elämään tasapainoisesti sellaisena ihmisenä, jollaiseksi minut on luotu. Tuhoan identiteettiäni - minuuttani - sillä, että yritän häivyttää tuntemukseni ja luonnolliset reaktioni. Jos haluan tulla yhä enemmän omaksi itsekseni, minun täytyy kuunnella tunteitani, ajatuksiani, reaktioitani ja mutustella niitä. Toiminta, päätökset ja liikkeet, ne haluan oppia tekemään tasapainossa tuntemusteni kanssa. Lähellä olevat ihmiset tulee huomioida myös, mutta tasapaino itsensä kanssa on ainoa perusta, jolle muut ihmissuhteet voi terveellä tavalla rakentaa.

Ihmeellisen joustava on ihmismieli. Vaikka kolmisenkymmentä vuotta elää jollakin tietyllä tavalla itsensä sisällä, etsien itsensä ulkopuolelta ihmisen kuvaa, kaiken sen jälkeen voi kuitenkin oppia uusia tapoja olla, elää, ajatella ja suhtautua, kuitenkin omana minunani.

Tiramisuuuh...

Tiramisu on ihmeellisen hieno herkku. Harvalla sellaisella jälkkärillä, joka ei sisällä suklaata, on tiramisun kaltainen vaikutus kehoon ja mieleen. Elämäni parhaan tiramisun söin kesällä 2010 Italiassa, Limone sul Gardalla, Bar Pasticceria Gian Martin -nimisessä konditoria-baarissa.

[Tässä kornihko mainosmusavideo Limone sul Gardasta, "Limone, my love". Naiiviudessaankin video on aika söötti, ja kuvastaa hienosti kohteen ainutlaatuista tunnelmaa. Limone on mainio perhelomakohde: kaunis, turvallinen ja tunnelmallinen.]

Astuin sisään Gian Martin -baariin sattumalta vessaa etsiskellessämme. Paikka ei ollut erityisen houkutteleva tai tunnelmallinen miljööltään. Paikallista väkeä kulki kuitenkin sisään ja ulos tiuhaan, take-away-tuotteita noutaen, mikä on aina hyvä merkki. Päätin hetken mielijohteesta tahtoa vessakäynnin lisäksi iltapäiväkahvit tiramisun kera. Leivonnainen oli, ah ihmeellisen ihanaa: juuri niin täyteläistä, kuohkeaa ja tasapainoisen maukasta kuin paras tiramisu voi olla. Kiittelin tarjoilijaa vuolaasti, ja hän kertoi ylpeänä, että heidän leipomonsa on tiramisustaan kehuttu. Hän pahoitteli vain sitä, etten päässyt maistamaan tuotetta parhaimmillaan: muutaman tunnin painumisen myötä se olisi ollut kuulemma vieläkin herkullisempi. 

Toiseksi paras tiramisu yllätti isosiskon illallispöydässä: suu-ren-mois-ta maun ja rakenteen tasapainoa! Sisko oli saanut reseptin ystävältään, ja näin minullakin oli onni saada se haltuuni. Minusta tiramisun pitää olla kuohkea, täyteläinen ja raikas. Se ei saa olla liian makea, eikä myöskään liian ärhäkkä: mausteet (espresso ja alkoholi) eivät saa puskea kitkeränä läpi. Tässä haltuuni päätynyt suosikkiresepti:

 TIRAMISU

2,5 dl espressokahvia

0,5 dl marsalaviiniä (tai konjakkia, portviiniä, amarettoa, rommia tai vaikka yhdistellä kahta)

5      kananmunaa

1 dl   sokeria

500g mascarpone-juustoa

200g savoiardi-keksejä (pakkauksessa on 150g, ja minusta sekin riittää)

Pinnalle:

1/4 dl tummaa kaakaojauhetta


Mausta jäähtynyt kahvi viinillä.

Erota keltuaiset valkuaisista ja vatkaa valkuaiset vaahdoksi.
Lisää sokeri sokeri keltuaisten joukkoon ja vaahdota seos.
Sekoita keltuaisvaahtoon mascarpone ja valkuaisvaahto.

Kasta yksitellen puolet kekseistä maustettuun kahviin ja asettele ne vuoan pohjalle sokeripuoli ylöspäin. Keksin alapuoli siis kastellaan.

Levitä päälle puolet täytteestä ja toista tämä. 

Anna vetäytyä jääkaapissa vähintään pari tuntia. 

(Minusta kannattaa odottaa seuraavaan päivään.)

Siivilöi pinnalle kaakaojauhe.

Kuvan tiramisu on tehty kulhoon, johon ei ole tarpeen tehdä varsinaisia keksikerroksia: keksit laitetaan sinne tänne, vuoroin massan kanssa. Jos haluat rakenteeltaan selkeän, kakkumaisemman tiramisun, tee se nelikulmaiseen vuokaan, johon laitat kaksi kerrosta, ohjetta seuraten.

Siskon +/-10-vuotiaat lapsetkin pitävät tiramisusta. Meidän saman ikäluokan muksut puolestaan syövät vaahtomassaa, mutta jättävät lautaselle kahvilla maustetut keksiosat.

Kevätaurinko siivilöi valoaan sunnuntaiaamun brunssipöytään. Poistunkin nauttimaan tiramisustani maitokahvin keralla, mmm...

Kohtasin mammutin

Poikkesin Kuopion museossa. Kierroksen parasta antia oli - ehkä hieman yllättäen - rekonstrutoitu 5000-kiloinen mammutti. Yllättävää siksi, että tieteenaloista luonnontiede, ehkä kaikkein vähiten historiallinen luonnontiede, kiinnostaa minua. Mammutti kuitenkin onnistui tekemään vaikutuksen, mikä ei kuitenkaan johtunut mammutin esihistoriallisesta vetovoimasta, vaan mielensisäisistä liikkeistä, jotka mammutti hiljaisella läsnäolollaan tarjosi.

Kuopion museo on hieno nelikerroksinen satavuotias rakennus, jossa on luonnontieteellinen ja kulttuurihistoriallinen osastonsa. Museo kätkee sisälleen useita, osittain vaihtuvia näyttelyitä. Mutta, mutta: Museossa kaikuu, ja minun on vaikea sietää pitkään jatkuvaa hälyä. Ainakaan en pysty keskittymään täysipainoisesti metelissä, saati sitten nauttimaan kulttuuriannista. Mielenrauhani rikkumisen desibeliraja on nolostuttavan matala. Perheenjäsenet tietävät.

Uuvuttavan meluisan näyttelykierroksen keskivaiheilla kohtasin mammuttini. Mammuttihuoneessa oli rauha, lepo ja hiljaisuus. Hiljaisuus oli kuitenkin enemmän ilmapiiri kuin konkreettinen äänettömyys: sielläkin oli ihmisiä, jotka kyllä juttelivat, mutta kaiku puuttui. Mammutti oli tilassaan kuin yksin: sinne ei ollut sijoitettu muita näyttelyesineitä. Tilassa ei ollut läpikulkuliikennettä, koska sinne johti vain yksi ovi. Istahdin mammutin seuraan muutamaksi minuutiksi ja latasin mielenrauha-akkuni siinä nelimetristä pehmoeläintä katsellen. Tilan valaistus oli hämyinen, ja taustalla soi hiljainen musiikki, esihistoriallisen luonnon äänien jäljitelmä. Äänimaailma oli oikein onnistunut ja rauhoittava, ja sai minut pohtimaan, josko luonnon äänimaisemanauhoitteet rentouttaisivat kotonakin nukkumaan käydessä.

Mammutin kohtaamisen jälkeen museon alakerran ryijynäyttelykin maistui. Pystyin taas keskittymään ja nauttimaan näkemästäni, jopa samassa tilassa slaavilaisen turistiseurueen kanssa.

Kuopion museon sivut

Autuaaksi tekevä suihku

Minulla on suihku. Oikeammin meidän talossamme on suihku. Suihkutila on riittävän suuri ja ovessa on lukko. Luonnonvaloa tulvii pikkuikkunoista kahdesta ilmansuunnasta, pohjoisesta ja lännestä. Sen lisäksi suihkutilassa on kirkasvalolamppu, jonka napsautan tilaan loistamaan niinä aamuina, kun luonnonvalo odottaa aikaansa.

Suihkussa ei ole verhoa: siellä ei tarvita suihkuverhoa, koska roiskeet rajautuvat tilassa riittävästi kolmella seinällä ja serminpätkällä. Onneksi verhoa ei ole, koska inhoan suihkuverhoja: niillä on ikävä taipumus saalistaa suihkussa olijaa. Suihkurauha on minulle tärkeä, lähestulkoon pyhä asia, jonka varmistamiseksi teen kaiken mahdollisen, esimerkiksi lukitsen suihkutilan oven. Kimppuun hyökkivää verhoa ei saa lukittua ulos. Arvelen, että verhon saisi pidettyä aloillaan, jos perehtyisi lämpötiloihin, ilmanvaihtoon ja verhon liikkeeseen fysikaalisena kokonaisuutena. Enkä oikein jaksaisi, en.

Olen suihkussa joka aamu, ja nimenomaan olen suihkussa, en vain käy siellä. Suihkuhetkeni on oma tilani, mieleni rauhoittumisen aika. Peseytyminen tapahtuu niin rutiininomaisesti, ajattelematta, että pystyn keskittymään mielen puhdistamiseen ja rauhoittamiseen. Kiinnitän sisäisen katseeni kohti Jumalaa ja olen hiljaa.

Suihkuni veden paine on voimakas ja vesi on tarvittaessa hyvinkin kuumaa. Kuuma vesi herättelee verenkiertoni ja rentouttaa lihakset. Olen herkästi pulassa kehoni suhteen monen päivän matkoilla, jos kuuma, voimakaspaineinen suihku ei ole käytettävissäni. Lihakset jumiutuvat, ja siitä seuraa päänsärkyä. Siinä tapauksessa huolehdin normaalia tarkemmin, että huollan lihaksiani muilla keinoilla: hyvä istuma-asento, venyttelyt ja liikettä tavallista enemmän - joko reipasta kävelyä tai juoksua. Näiden lisäksi puen riittävästi päälle, ettei keho jumita outoihin asentoihin palelun vuoksi.

Minua hymyilyttää, kun ajattelen suihkuani. Tuntuu, kuin koko olemukseni hymyilisi, maksaa ja keuhkoja myöten (Eat, pray, love -elokuvan balilaisen höppäpoppa-ukkelin sanoin). Olemuksen hymy on varmaan sukua kiitollisuudelle. Kiitollisuus saa mielen nousemaan, heräämään eloon, katsomaan asioita oikeasta näkökulmasta.
Kiitollisuus valaisee mielen.

Minäksi, joka olen

Nyt, 33-vuotiaana, tunnen olevani enemmän Jenny kuin koskaan. Aivan kuin kulkisin polullani enemmän omaan tahtiin kuin ennen. On helpompi tehdä päätöksiä tai yhtä lailla jättää tekemättä - ilman huonoa omaatuntoa. Tämä blogi on osa matkaani yhä enemmän siksi ihmiseksi, joksi minut on luotu, koska:

• Ajattelen, siis kirjoitan.
• Kirjoitan, siis ajattelen.
• Ajattelen, siis olen.

Vielä, näiden edellisten etummaiseksi voisin lisätä: Kävelen, siis ajattelen. Yksin metsässä kävellessä mieli tuntuu kirkkaalta ja ajatukset selkeiltä. Rapsakan lenkin myötä kirjaimet ja sanat valuvat näpeistä sulavasti.

Tahdon tällä elämäni matkallani kulkea sopivalla tahdilla, että ehdin nähdä, kuulla ja tuntea. Välillä istuskelen ilman kiirettä kivellä polun varrella, kunnes on aika taas kulkea polulla.