Kohtasin mammutin

Poikkesin Kuopion museossa. Kierroksen parasta antia oli - ehkä hieman yllättäen - rekonstrutoitu 5000-kiloinen mammutti. Yllättävää siksi, että tieteenaloista luonnontiede, ehkä kaikkein vähiten historiallinen luonnontiede, kiinnostaa minua. Mammutti kuitenkin onnistui tekemään vaikutuksen, mikä ei kuitenkaan johtunut mammutin esihistoriallisesta vetovoimasta, vaan mielensisäisistä liikkeistä, jotka mammutti hiljaisella läsnäolollaan tarjosi.

Kuopion museo on hieno nelikerroksinen satavuotias rakennus, jossa on luonnontieteellinen ja kulttuurihistoriallinen osastonsa. Museo kätkee sisälleen useita, osittain vaihtuvia näyttelyitä. Mutta, mutta: Museossa kaikuu, ja minun on vaikea sietää pitkään jatkuvaa hälyä. Ainakaan en pysty keskittymään täysipainoisesti metelissä, saati sitten nauttimaan kulttuuriannista. Mielenrauhani rikkumisen desibeliraja on nolostuttavan matala. Perheenjäsenet tietävät.

Uuvuttavan meluisan näyttelykierroksen keskivaiheilla kohtasin mammuttini. Mammuttihuoneessa oli rauha, lepo ja hiljaisuus. Hiljaisuus oli kuitenkin enemmän ilmapiiri kuin konkreettinen äänettömyys: sielläkin oli ihmisiä, jotka kyllä juttelivat, mutta kaiku puuttui. Mammutti oli tilassaan kuin yksin: sinne ei ollut sijoitettu muita näyttelyesineitä. Tilassa ei ollut läpikulkuliikennettä, koska sinne johti vain yksi ovi. Istahdin mammutin seuraan muutamaksi minuutiksi ja latasin mielenrauha-akkuni siinä nelimetristä pehmoeläintä katsellen. Tilan valaistus oli hämyinen, ja taustalla soi hiljainen musiikki, esihistoriallisen luonnon äänien jäljitelmä. Äänimaailma oli oikein onnistunut ja rauhoittava, ja sai minut pohtimaan, josko luonnon äänimaisemanauhoitteet rentouttaisivat kotonakin nukkumaan käydessä.

Mammutin kohtaamisen jälkeen museon alakerran ryijynäyttelykin maistui. Pystyin taas keskittymään ja nauttimaan näkemästäni, jopa samassa tilassa slaavilaisen turistiseurueen kanssa.

Kuopion museon sivut